Monikkoäidin arki

 

Herään kellon soittoon aamuseitsemältä. Yritän ymmärtää mistä on kyse, väsyttää. Poika on näköjään jo hereillä, tyttö vielä nukkuu. Otan puhelimen käteeni, josko sen kirkas valo auttaisi minua heräämään. Lasten saanti on tehnyt minusti väkisin aikaisen aamuihmisen. Kompuroin vessaan ja huomaan keittiön kellon näyttävän jo vaikka mitä. Puolen tunnin päästä pitäisi kaksosten olla päiväkodissa.

Selviämme oikeanlaiset vaatteet päällä päiväkotiin. Tosin tyypillisesti vasta hieman yli kahdeksan. Jätän lapset syömään aamupuuroa ja kipitän takaisin kotiin suorittamaan omat aamutoimet. Onneksi päiväkoti on vain muutaman minuutin matkan päässä.

Päivittäinen työmatkani on reilusti yli tunnin suuntaansa. Metrossa yritän edelleen herätä tähän päivään. Vastailen edellisenä päivänä tulleisiin viesteihin, tarkastelen kalenterimerkintöjä ja sometan. Metrosta noustessa otan asemalta mukaan take away-kahvin ja nautin kun kofeiini pumppaa suoniin.

Työpäivä on tänään tavallista lyhempi, mutta tehokas ja kiireinen kuten aina. Työpäivän jälkeen kiirehdin kotiin viettämään perheaikaa. Kotimatka on yhtä nuokkumista, kun silmät tahtovat mennä väkisin kiinni iltapäivän ruuhkassa. Kaupasta on taas tuotava vaikka mitä. Kädet täynnä kauppakasseja puolijuoksen bussiin, että pääsen mahdollisimman lähelle kotiovea. Hengästyn hulluna ja mietin jälleen, että koska ehtisi oikealle lenkille.

Kotona odottaa kaaos, kasa laskuja ja väsynyt mies. Lapset saavat slaagin kun istun sohvalle. Mutsi ei nyt saa hengähtää, vaan he tarvitsevat huomiota.
Pari tuntia hurahtaa nopeasti ja sitten lapset onkin saatava nukkumaan. Kun iltasatu on luettu ja makuuhuoneen ovi suljettu, niin edessä odottavat pyykit, ruoanlaitto ja muiden asioiden järjestelyt. Noin puoli kymmenen aikaan totean, että nyt olisi hetki aikaa rentoutua. Se hetki jää lyhyeksi, kun muistan että huomennakin kello soittaa heti aamusta ja sama pyöritys alkaa. Mahdollisesti kovempana, sillä tänään ei edes ollut siivouspäivä, kyläilyä tai harrasteita. Kaadun sänkyyn, eikä mene kuin hetki kun kuorsaan sikeässä unessa.

Niin. Kelataanpa taaksepäin. Miksi tällaista arkea jaksaa päivästä toiseen?

Aamulla on ihana nostaa sängyistä kaksi nauravaa ja energistä lasta. Kaksosissa on se mahtava puoli, että he toimivat synkassa ja hommat saattavat hoitua yllättävänkin näppärästi.
Lapset on ilo viedä laadukkaaseen päiväkotiin, jossa he viihtyvät. Joku toinenkin kasvattaa lapsiani.

Pitkät työmatkat sen sijaan ovat sitä tarvittua omaa aikaa. Saan lukea rauhassa kirjaa, katsoa puhelimesta dokumenttia tai vain kuunnella musiikkia. Kaikki asioita joihin ei välttämättä ole muuten aikaa.

Työpaikalla olen työkaveri ja kollega, en äiti. Saan sosialisoida ja pitää kahvitauon.
Kotiin tullessa ovelle juoksee aina kaksi ilosta kiljuvaa lasta ja sohvalle istuessa satelee suukkoja sekä halauksia. Tuplana. Lasten kanssa kaikki muu unohtuu hetkeksi.
Ja illalla kun kaikki hommat on paketissa, on ihana rojahtaa sohvalle, katsoa jakso ruotsalaista rikossarjaa tai jutella miehen kanssa päivästä. Siinä istuessa tulee tunne, että se on paras paikka, kaikki on hyvin eikä mieli haikaile muualle.

Monikkoarki on se, mikä tekee elämästä elämisen arvoista.

 

Marjatta Sassila

Kaksosten äiti

Share