Väsynyt mutta onnellinen

Jokin aika sitten aloitin järjestää valokuvia meidän kohta neljävuotiaiden kaksospoikien syntymästä lähtien. Vauvavuosi ei ollut helppo. Toinen pojista oli allerginen ja ensimmäisen seitsemän kuukauden aikana hän nukkui korkeintaan 45 minuuttia putkeen. Noista vauva-ajan kuvista näkyykin se väsymys meistä molemmista vanhemmista. Kuvat ovat armottomia ja niistä näkyy myös, ettei meillä juurikaan ehditty siivota ja oman syömisen kanssakin taisi olla vähän niin ja näin. Kuitenkin ennen kaikkea noista kuvista välittyy se suunnaton rakkaus ja onni vauvoista. Vaikka molemmat näytämme kuvissa väsyneiltä, näytämme ennen kaikkea onnellisilta ja ylpeiltä tuoreilta vanhemmilta. Ajattelin jo tuolloin, että hienointa, mitä ihmiselämässä voi tapahtua on, että perheeseen syntyy monikkovauvat. Se on valtava etuoikeus, jota ei kaikille suoda.

 

Kun odotin poikia, mietin kovasti olenko valmis ja hyvä vanhempi, kun vauvat syntyvät. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, ettei meistä kukaan ole koskaan valmis vanhempi, etenkään kun kyse on monikoista. Kuitenkin sillä hetkellä kun vauvat syntyvät, meistä jokainen on riittävän valmis. Meidän jokaisen pitää löytää se oma tapa olla vanhempi, omanlainen vanhemmuus. Monikkovanhempana oleminen onkin kasvattanut minua enemmän kuin mikään aikaisemmin. Lapset ovat hioneet särmiä, auttaneet ymmärtämään, mikä oikeasti on elämässä tärkeää ja toisaalta opettaneet tavatonta nöyryyttä. Toinen meidän pojista toteaa lähes joka päivä ”äiti, taas sinä ryssit” ja toinen säestää vieressä ”aina sinä ryssit”. Ja kun se kahdesta suusta tulee, se on varmasti totta. Toivottavasti joka päivä olen kuitenkin hieman parempi äiti, kuin olin eilen.

 

Ennen poikien syntymää tutut ja tuntemattomat tulivat hanakasti neuvomaan, miten monikkovauvojen kanssa kuuluu olla. Alkuun yritimmekin monia näistä ohjeista noudattaa. Aika pian kuitenkin huomasimme, että iso osa noista hyväksi tarkoitetuista neuvoista ei toimi meillä eikä tunnu luontevalta. Onneksi jo poikien ollessa muutaman viikon ikäisiä uskalsimme lähteä elämään sellaista arkea, mikä tuntui meille luontaiselta ja hyvältä. Alusta asti meille oli tärkeää lapsentahtisuus, niin vauvojen imetyksessä kuin muussakin. Ajattelen, että monikkovauvojen kanssa samanlainen lapsentahtisuus ei ole mahdollista kuin yksösten kanssa. Meillä on kuitenkin pyritty menemään niin lapsentahtisesti, kuin on ollut mahdollista. Se on antanut alusta lähtien mahdollisuuden kahdenkeskeiseen aikaan kummankin pojan kanssa ja heti ensimmäisistä viikoista lähtien auttanut näkemään, miten mahtavia ja keskenään aivan erilaisia tyyppejä he ovat. Tämä on ollut suuri voimavara: kun niitä riittämättömyyden hetkiä kahden samanikäisen kanssa tulee arjessa aina eteen, on vastapainona ollut myös niitä hienoja kahdenkeskisiä hetkiä, jolloin ihan varmasti ehtii huomioimaan juuri sitä yhtä lasta kunnolla. Uskoisin, että tämä on yksi tärkeä syy, miksi noissa vauvavuoden kuvien väsyneissä vanhemmissa näkyy päälimmäisenä se onni. Vaikka arki on välillä raskasta, tärkeintä ovat ne ilon ja onnen hetket ihan jokaisessa päivässä. Tämä kantaa meidän arjessa edelleen, myös nyt kun meillä on kaksi määrätietoista tahtoikäistä ja heidän pikkuveljensä. Tärkeää on se omannäköinen arki onnen hetkineen, joka saa ne väsyneet vanhemmat näyttämään myös onnellisilta.

 

Elina Paala

monikkoäiti ja monikkoperheyhdistysaktiivi

 

Share