Äitienpäivän mitalit

Tänä vuonna äitienpäivä tuntuu erilaiselta. Olen ollut äiti vähän yli kolme vuotta, mutta monikkoäitinä vietän toista äitienpäivääni. Viime vuoden juhlapäivästä en muista mitään, silloin kaksosemme olivat vasta hiukan yli nelikuisia keskosena syntyneitä poikasia, jotka nukkuivat vain sylissä – jos siinäkään.

Kaksosten kanssa moni asia on ollut paljon vaikeampaa kuin yhden vauvan kanssa: imettäminen, pukeminen, nukuttaminen, sairastaminen, minnekään lähteminen tai missään oleminen. Perheemme elämä on ollut kaukana normaalista, mitä se sitten onkaan. Kaikkein vaikeinta minulle, pärjääjälle, on ollut pyytää ja saada apua ja avata kotimme ja sen sekaiset kaapit ulkopuolisille. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole ollut.

Jo raskausaikana tarvitsimme perhetyöntekijän apua, koska en voinut nostella esikoistamme tai juosta hänen peräänsä. Kaksosten synnyttyä vietimme päivät sairaalassa, jossa tarvitsimme hoitohenkilökunnan apua ja ammattitaitoa. Illaksi palasimme kotiin esikoisen luokse ja jätimme hyppypäästäisiä muistuttavat vauvamme hoitajien huomaan.

Kaksosten kotiuduttua ja etenkin puolisoni töihinpaluun jälkeen tarvitsimme koko ajan jonkun avuksi, sillä leikkausta odottavat kivusta huutavat vauvat rauhoittuivat vain sylissä ja päivähoitopäivän jälkeen esikoinenkin kaipasi kipeästi syliin. Onneksi olemme saaneet apua isovanhemmilta, tädeiltä ja sediltä, ystäviltä, naapureilta, perhetyöntekijöiltä, sosiaaliohjaajalta, ensihoitajaharjoittelijalta, esikoisen perhepäivähoitajalta, isotädeiltä, työkavereilta, entisiltä työkavereilta…

Olen vitsaillut, että ansaitsisin äitienpäivänä mitalin. Oikeasti meitä auttaneet ansaitsisivat mitalit. Jos hereilläoloaikani ei menisi kahden touhukkaan taaperon ja heidän isosiskonsa hengissäpitämiseen, askartelisin vinon pinon kunniamerkkejä sinnikkäille kärryttäjille, varasyleille ja ruoanlaittajille. Kiitos.

Mitaleja jakaisin myös vertaisilleni, monikkovanhemmille. Monikkoperheen elämää ei kai ymmärrä muu kuin toinen monikkoperhe. Aiemmin olimme äiti, isä, perhe, nykyään monikkoäiti, monikkoisä ja monikkoperhe. Monikkous määrittää identiteettiämme ja vaikuttaa arkeemme monella tapaa: Pikkuauto vaihtui tila-autoon, uutta kotia etsitään. Ravintolassa on oltava kaksi syöttötuolia vapaana (ja mahdollisimman monta aikuista apuna). Lomamatkoista haaveillessamme huomaamme, että paketit on suunniteltu neljälle hengelle, ei viidelle.

Toisinaan huomaan miettiväni, miten tässä näin kävi, miten tavallisesta perheestämme tulikin yhtäkkiä monikkoperhe ja minusta monikkoäiti. Joskus lastemme perässä juostessani kuvittelen näkeväni vieraiden katseissa arvostelua, ja silloin tekisi mieli kivahtaa: ”Ei me tätä suunniteltu! Näin voi käydä kenelle tahansa, ehkä sinullekin!”

Näin voi käydä. Ja hyvä niin. Reippaat ja iloiset yksivuotiaamme hihittelevät keskenään, painivat matolla, ölisevät omalla kielellään toisilleen ja villitsevät isosiskonsa mukaan yhteiseen leikkiin. Arkemme on rankkaa mutta myös tikahduttavan hauskaa ja onnellista.

Äitienpäivänä tuskin saan mitalia, mutta luultavasti saan lasten tekemän upean kortin, kukkia ja ehkä aamiaisen ja kolme pomppivaa ja kikattelevaa naperoa vuoteeseen. Jos saan tunnin jatkoaikaa yöunille ja hyvin haudutettua teetä, askartelen sankarimiehelleni mitalin.

Salla Leijavuori

Monikkoäiti

Share